Sielu, ruumis ja liha - Näkökulmia Sanna Kekäläisen työhön (eBook)

RIIKKA LAAKSO

NYMFIN REITTEJÄ.
HAHMOTTUVA RUUMIS
SANNA KEKÄLÄISEN POETIIKASSA

1

“I have been working with this gender-issue for 24 years. (…)
This chain of meanings is 24 years old.”
Sanna Kekäläinen: Queer elegioita (2013)

Näyttämöllä seisoo alaston nainen. Hänen vaaleat hiuksensa on kietaistu huolettomaksi nutturaksi, ja hänen meikittömät kasvonsa eivät hymyile. Jäntevä ruumis on tarkkaavainen mutta samalla rento, vahvasti maahan juurtuneet jalkaterät kääntyvät pakottamatta hieman ulospäin. Nainen katsoo suoraan kohti yleisöä.

Sanna Kekäläisen läsnäolossa on jotain selkeästi tunnistettavaa, jotain joka huokuu hänestä kaikissa teoksissa. Opiskelu eurooppalaisissa nykytanssin kouluissa Lontoossa ja Amsterdamissa, uran alkuvaiheet performanssikokoonpanoissa kuten Homo $, ja tanssiminen suomalaisten koreografien kuten Ulla Koiviston tai Ervi Sirénin teoksissa 80-luvulla ovat tämän ruumiillisuuden rakennusaineita. Mutta ennen kaikkea Kekäläisen yli 70 omaa teosta tanssija-koreografina ovat mahdollistaneet päättymättömän löytöretken omaan ruumiiseen, syventymisen sen sedimentteihin: materiaaliin ja liikkeeseen. Kekäläinen on kultivoinut tätä läsnäolon tapaa jo yli 35 vuoden ajan, ja nyt koko taiteellisen uran lävistänyt liike ja ajattelu kukoistavat hänen ruumiissaan, paljastaen katsojalle hyvin omaleimaisen tanssin poetiikan.

Kekäläinen on osa sitä laajaa ja heterogeenistä koreografien joukkoa, joka kiinnostui uudenlaisesta tanssimisen tavasta vaihtoehtona baletin tekniikan tuottamalle muotojen tanssille ja modernin tanssin metodologioiden luomille dynaamisille kehoille. Tanssi ja elämä lähenivät toisiaan kun Judson Dance Theatren koreografit 60-luvulla inspiroituivat arkipäivän liikkumisesta (kävely, istuminen, juokseminen) tai käyttivät teoksissaan ammattitanssijoiden lisäksi kadunmiehiä. Tämän ‘uuden tanssin’ (new dance) tai postmodernin tanssin (postmodern dance) eksistentiaalinen lähestymistapa liikkeeseen - sen syventyminen kokemukseen ja läsnäoloon - loi uudenlaisen prosesseihin perustuvan työskentelytavan, jonka tavoitteena ei ollut esittää (represent) vaan näyttää (present).

Kun uusi tanssi rantautui Suomeen, Kekäläinen oli raivaamassa tietä tälle erilaiselle taidemuodolle 80- ja 90-luvuilla. Tanssimaailman perinteisiä toimintatapoja rikottiin, kun uudenlaisesta tanssissa olemisesta kiinnostuneiden itsenäisten koreografien tueksi ei perustettukaan perinteistä tanssiryhmää vaan yhteisöllinen Zodiak Presents, joka tarjosi perustajajäsenilleen verkostoja, rakenteita ja vertaistukea, ehkä myös (taide)poliittista uskottavuutta. Kekäläinen lähti kuitenkin yhä päättäväisemmin omille poluilleen jo vuonna 1996 ja perusti Ruumiillisen taiteen teatterin - sama taiteellisesti ehdoton työskentely jatkuu nykyään nimellä Kekäläinen & Company.

Kekäläinen itse jakaa taiteellisen uransa kahteen jaksoon, jossa varhaiskekäläinen vaihe ulottuu työskentelyn alusta aina teokseen Puna-Red-Rouge (2007). Tämän teoksen myötä kehittyi tapa “määritellä uudelleen määrittelemättä” ja “luoda tilaa erilaisuudelle ja vieraudelle”; haastaa tuttuja ja turvallisia sosiaalisia käytäntöjä sekä ravistella normalisoituja ajattelumalleja.1 Tästä käännekohdasta eteenpäin Kekäläisen työskentelyä voi kuvailla pelkistetyn hienovaraiseksi, eräänlaiseksi riisutun liikkeen runoudeksi, jossa monisyinen ajattelu kerrostuu henkilökohtaiseen ja samalla äärimmäisen poliittiseen läsnäoloon.

Myös Kekäläisen näyttämö on riisuttu: pelkkä valkoinen tanssimatto. Lavastuksena saattaa olla yksinkertainen pöytä, tai muutama valkoinen tuoli, ehkä Kekäläisen paljon käyttämä oranssi Sopu-teltta tai yksinäinen puhallettava kumivene. Näyttämö on ruumiillisuuden laboratorio, jossa erilaisia merkityksiä tutkitaan liikkeen, sanojen ja esineiden avulla.2 Viime vuosina Kekäläisen työskentely on ollut myös visuaalisesti riisutumpaa, kun teoksissa Onni-Bonheur-Happiness (2009) tai THE BEAST – A Book in an Orange Tent (2011) valosuunnittelulla rakennetut vaikuttavat näyttämökuvat ovat vaihtuneet dogmaa muistuttavaan tekniikkaratkaisuun, jossa koreografi itse manipuloi lavalta käsin osaa teoksen äänistä ja valoista. Paljastamalla nämä teatterin keinot ja tuomalla ne osaksi näyttämön tapahtumia teatteritekniikka sulautuu osaksi Kekäläisen taiteellista manifestia, joka kieltää kaiken spektaakkelinomaisuuden ja keinotekoisuuden.

Valtavirran spektaakkelimainen kuvasto, sen rahan ja vallan tuottama kuvatulva3, on Kekäläisen taiteen vastakohta. Hän pyrkii kohti yksityistä näyttämöä; erilaista esittämisen tapaa, jonka pohjaksi voisi asettaa uteliaisuuden ja viattomuuden, kuten Sananvapaus & spektaakkeli (2014) teksteissään hienovaraisesti ehdottaa. Uteliaisuus tarkoittaa myös tiedonjanoa, ‘halua saada tietää’, samalla kun sana viattomuus kuljettaa ajatukset synonyymiinsä ‘syyttömyys’. Jokainen, joka on nähnyt Kekäläisen teoksia tietää, että hänen taiteensa ‘viattomuus’ on suhteellista: hänen näyttämönsä on täynnä haavoittavaa ajattelun ja tiedon dynamiittia. Sen räjähdysvoima kohdistuu kapitalismin raakuuteen, spektaakkelin yhteiskunnan perversioihin, sukupuoleen kurinpidon välineenä tai suhteeseemme toiseuteen ja toiseen – varsinkin jos tämä ’toinen’ on oma itse. Kekäläinen on syyllinen valtavirran spektaakkelimaisten kuvien pilkkomiseen, niiden räjäyttämiseen kappaleiksi, jotta kuvien alla - itse ruumiissa - piilevä hiljainen ja viaton tieto tulisi näkyviin.

Jos suurin osa meitä ympäröivistä kuvista on hegemonian rakentamia, sitä kuvastoa joka ylläpitää ja vahvistaa vallitsevaa maailmanjärjestystä, onko toisenlaisten kuvien luominen mahdollista? Foucault muistuttaa että vallan mekanismit heijastuvat suoraan ruumiiseen4, ja Kekäläinen haluaa ymmärtää tätä vallankäyttöä - eräänlaista epäsuoraa väkivaltaa - laajan ja tarkan ajattelun avulla. Hän tutkii niitä vallankäytön normalisoituja muotoja, jotka pysyvät usein näkymättöminä 2000-luvun yhteiskunnassa, ja käsittelee niitä kriittisesti taiteessaan; oman ruumiinsa kautta.

Tämä artikkeli havainnoi Kekäläisen työskentelyä erityisesti vuodesta 2013 vuoteen 2017 asti: Queer elegioita -teoksesta Whorescopeen saakka. Tämän ajanjakson teosten aihemaailmat kiinnittyvät vahvasti naisen ruumiin, sukupuolen esittämisen ja queer-ajattelun ympärille, samalla kun itse ruumiillisuus välittyy kannanottona naisen yhteiskunnallisesta olemassaolosta.

Naisen ruumiin poliittinen jännite, ja sen sijoittuminen meidän patriarkaalisen yhteiskuntamme toiseuteen, on ollut Kekäläisen työskentelyn ytimessä pitkään. Taiteellisen uransa alkupäivistä häntä ovat inspiroineet sekä feministiset kirjoitukset että kapinalliset ja subversiiviset naiset. Myyttinen ja eroottinen Lilith joka otti haltuun oman ruumiinsa ja seksuaalisuutensa lähtiessään paratiisista, Santa Teresa de Ávilan hurmiollinen kohtaaminen Jumalan kanssa naisen orgasmin allegoriana, tai hysteeristen naisten kokemuksellinen olemassaolo ovat läsnä monissa Kekäläisen teoksissa. Näillä riippumattomilla ja itsenäisillä naisilla on vahva kontakti omaan ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen, samalla kun he rikkovat perinteistä käsitystä kauneudesta: heidän ruumiinsa eivät ole miellyttäviä kuvia, vaan lihallisuudessaan röyhkeitä, kiihottuneita, hävyttömiä, haltioituneita sekä rikkinäisiä, groteskeja ja hysteerisiä. Yhteiskunnassa, jossa perinteinen naisen rooli on ruokkia (maskuliinista) seksuaalista halua, ja olla sen ruokana oman halunsa kustannuksella, Kekäläisen kokemukselliset näyttämökuvat syventyvät tähän subversiiviseen ruumiillisuuteen; lihalliseen läsnäolon muotoon...